Lääkäri on nyt hankittu hienoisen säätämisen jälkeen, ja ylihuomenna ois sitte kymmeneltä aika tohtorisedälle tai -tädille.
Pelottaa, mutta oon viimepäivinä mennyt niin turraksi ja väsyneeksi ettei jaksa edes jännittää.
Menen sinne kymmeneksi minuutiksi. Sanon: "Hei, juttu on nyt tämä että miut raiskattiin puol vuotta sitten ja en oo vieläkään päässyt terapiaan, mutta ne ihmiset siellä tukikeskuksessa sanoi että hanki lääkäri ja pyydä lähete aikaisemmin jos tuntuu että alkaa olla liikaa. Nyt alkaa tuntua siltä. Se vaikuttaa parisuhteeseeni ja ahdistus alkaa häiritä jokapäiväistä elämääni. Suurin ongelma on se etten jaksa enää."

Miten sitä voi toiselle selittää kuinka paljon sattuu ja kuinka vaikea on mennä päivästä toiseen? Ei sitä voi selittää ellei se ihminen tiedä miltä se tuntuu. Ja toisaalta päivästä toiseen meneminen on niin pirun helppoa ja tunnotonta, ettei siinä ole järkeä.
Tänään on ollut taas sellainen olo etten jaksa mitään. Työkaverit ja asiakkaat rasittaa, enkä jaksa edes murehtia sitä haluaako S nähdä vai ei. Ja kun hän haluaa nähdä, en ryntää pää kolmantena jalkana vaan sanon että oikeastaan olen väsynyt enkä jaksa ja mieliala melko matalalla. Eikä edes harmita. Haluaisin vaan nukahtaa johonkin harmaaseen.

S heräsi yksi aamu vihaisena koska olin liikkunut yöllä paljon, ja hänellä on nukkumisvaikeuksia. Siinä se meuhkasi aamulla pienestäkin liikkeestä kunnes säntäsi ulos huoneesta pidemmäksi aikaa, jolloin aloin itse itkua vääntäen pukea vaatetta ylle ja valmistautua häipymään töihin. Hän ei ole henkisesti se tervein ihminen itsekään, ja uni on asia joka hänellä oireilee melko herkästi. Noh, riidat sovittuna muttei unohdettuna sitten uusiin päiviin, mutta vieläkin herään tasan kuudelta (jolloin hän heräsi) enkä saa enää unta. Raivostuttavaa, ja nyt hän posottaa menemään kuin tukki.

S on ollut omituinen ja pelottaa kuinka meidän käy. Rakastan häntä niin paljon etten osaisi edes kuvitella meidän eroa, mutta toisaalta en ole onnellinen parisuhteessa jossa nähdään kolme kertaa viikossa ja joka viikonloppu ryypätään. En tahdo alkoholia enää samalla tavalla osaksi elämääni, niin kuin se lapsuudessani oli. Isä aina humalassa, petti lupaukset ja minä petyin häneen monta monta kertaa. En jaksa sitä enää, etenkään tässä tilanteessa jossa nyt olen.

Mutta rakastan. Miten sille muka voisi kääntää selkänsä noin vaan, kun muutama asia tuottaa pettymyksen. Miten se voisi kumota sen, miten hyvältä hänen lämpönsä saa minut tuntemaan tai kuinka jokainen hänen rakastava sanansa merkitsee niin paljon. On vaikea löytää mitään sen voimakkaampaa.