Loin tämän blogin nimellä "Siellä täällä" ennen kuin muutin tähän maahan, kuvauksena "blogipäiväkirja Englannin välivuodesta". Katsoin niitä tänään ja tuli ontto olo. Ei sitä todellakaan voi tietää mihin elämä sinut tempaisee. Haluan nyt kertoa, että tämä blogi on hyvin, hyvin henkilökohtainen, ehkä niin henkilökohtainen ettei minun pitäisi sitä kirjottaa. Mutta menköön, olen epätoivoinen ja tarvitsen kuulevat korvat/näkevät silmät tälle kaikelle.
Tarkoituksenihan oli muuttaa tänne vuodeksi, unohtaa kaikki Suomen murheet ja vaan nähdä maailmaa ja tutustua uusiin jännittäviin ihmisiin. Olla muutamia yhden yön juttuja ja pitkäksi venähtäneitä pubireissuja hyvässä seurassa, tehä töitä siinä sivussa ja matkustella kaupunkeihin. Ja osittainhan tämä on onnistunutkin ja en missään nimessä kadu päätöstäni tulla tänne.
Ekat kolmisen viikkoa kulu jatkuvassa työnhaussa ja uusien ruokien ihmettelemisessä. Suomalainen kaveri auttoi kaiken kanssa ja kiitän häntä mielettömän paljon. Ilman häntä en olisi saapunut tähän kaupunkiin ja tavannut rakkainta miestä minun elämässä tällä hetkellä. Kutsutaan häntä vaikka S:ksi.
Kuten sanottu, toisena viikonloppunani täällä olin taas kaupungissa rientelemässä yksin, ja pari tuntia keskiyön jälkeen pysähdyin kuuntelemaan katusoittajaa joittenkin sattumanvaraisten ihmisten luokse. Yksi niistä kysy miks seisoin niin lähellä, ja niin minä tapasin S:n. Ja elämäni on ollut niin onnellista kun se voi olla kaiken tän keskellä, ja ilman häntä olisin varmaan seonnut. Eikä tää oo mitään "vittu rakastan sitä kuolemaan saakka" tai "me ollaan 2gether 4ever". Minä vaan tunnen ja tiedän, että olisin vielä suurempi ihmisraunio ku mikä olen nyt jos hän ei ois ollut niin uskomattoman rakastava ja ymmärtävä ihminen. Rakastan S:ää enkä koskaan tule unohtamaan mitä hän minulle antoi. Edes jonkinlaisen onnellisen elämän tämän keskellä.
Ennen kuin olin yhtään varma tästä henkilöstä, ennen kuin meillä oli mitään parisuhdepuhetta tai muuta määritystä meidän tapailulle, hän lähti viikonlopuksi pois kaupungista ja minä tietenkin levottomana ulkomaalaissieluna lähdin viikonloppuaktiviteetteihin kaupungille, etenkin kun työkaveri, melko komea sellanen, sano että tavataan sitten illalla baarissa x.
Aikani pubeissa kiertelin, minulla ei hänen numeroa ollut tai mitään vastaavaa, joten päädyin lopulta odottamaan häntä tässä terassibaarissa ja tuli sitä taas juotua seuranpuutteessa.
Sitten se istui minun viereen ja alko jututtamaan. Muistan siitä vaan melko värittömänvaaleet hiukset, vähä rotevan ulkomuodon, sen silmät oli jotenki pistävät ja se tapa jolla se puhu inhottaa miuta. Sillä oli nahkatakki. Ärsytin sitä, koska tunnistan ihmiset joilla on pakkomielle valtaan sun muihin ihmisilläleikkimisiin ja olin sillon avoimesti vahva ihminen ja nauroin sille. Puhuttiin siitä, miten valtapelit on mielenkiintosia. Se kerto että sillä on tyttöystävä, mut niillä on vapaa suhde ja sanoin että no sepä hyvä hänelle. Aloin oikeestaan kyllästyä siihen ja vähättelin sitä lisää. Muistaakseni sillo se suuteli miuta, iha vaa et vois napata miuta hiuksista ja pitää lukossa. Valta on kiehtonu miuta aina, ja olin humalassa ja hyvällä tuulella jollo se kysyy et mennäänkö meille. Jotenkin on hämärä muistikuva siitä, et se ois saattanu sanoa et siel on muitaki mutta en menis vannomaan. Tuntuu etten ees ollu nii humalassa etten muistaisi, minä muistan aina kaiken mitä oon örveltäny, mut tämä on menny hämärään.
Matkalla sinne kengät alko sattua jalkoja ja otin ne pois. Ne oli siniset korkkarit. Kannoin niitä ja aloin valittaa etten jaksa tulla, oli tylsää ja kylmä. Sit se tuli hakemaan minut, nappas kengät kainaloonsa ja sano et vauhtia. Vieläkin sen luonteesta huvittuneena pysähdyin, se tuli ja nappas hiuksista mukaansa ja minua vaan nauratti se sen naurettava pakkomielle. Tänään mietin että vitun idiootti, mikset ajatellu. Päässäni sillon mietin "no onpahan tässä kokemus". Jos voisin palata siihen hetkeen iskisin sen koron nii syvälle sen silmään ku pystyisin, sanoisin jotain helvetin mieltäalentavaa ja kävelisin pois ja olisin vielä se sama ihminen, jonka joskus tunsin.
Päästii sit sinne sen asunnolle ja se oli iso ja tyhjiä huoneita täynnä, se oli ilmeisesti ainut vuokralaine. Se käski minua seuraa sitä yläkertaa ja seurasin parit rappuset. Sit se vei minut johonki huoneesee joka oli selvästi asumaton, siellä oli lakanaton iso sänky, iso tyhjä vaatekaappi ja kai yöpöytä, en muista enää. Se sano et minulta pitää olla vaatteet pois kun se tulee takas tai muuten. Jäin sinne hölmönä ja otin mekon pois, mut jätin sukkahousut ja rintsikat sun muut. Kun se tuli takas, se sano etten oo alasti ja se kirjaimellisesti repi ne sukkahousut. Ja kaiken muunki pois. Sit se työns minut siihen sängylle mahalleni ja käski nostamaa perseen ylös ja hakkas sellasella nahkasella paddlella. Se sattu niin helvetisti ja alko pelottaa. Menin jonkinlaiseen shokkiin. Tää ei ollu enää sitä leikkiä jonka minä alotin.
Se laitto minun käsiin semmosen nahkasen lukon, joka piti ne yhdessä minun selän takana ja jatko sitä lyömistä. Itkin ja pyysin sitä lopettamaan. Se ei lopettanu, mut katos vaan hetkeks. Kierähin kylelleni ja itkin ja muistan että katoin ympärilleni ja mietin et pitäis päästä pois. Mut olin jotenki niin shokissa. Ja tiedän että jos olisin noussu se olis luultavasti vaan työntäny minut takas ja ehkä siitä muistosta olis tullu vielä fyysisempi ja se ois lyöny kasvoihi tai jotain. Olin nii hukassa.
Sit se tuli takas ja käski pystyy taas ja se alko panemaan perseeseen. Ku tajusin sen, itkin vaa et ei sinne ja lopeta ja ei. Se ei kuunnellu. Aloin tajuta mitä tapahtuu ja tuijotin seinää enkä ymmärtäny. Tuntui niinkun jossain elokuvassa, jossa kaikki taustamusiikki on kadonnut ja äänet hiljasina. On vaan aikaa ajatella ja havainnoida. Tuntu niin irralliselta. Jossai vaiheessa se kysy et saako se suudella miuta ja sanoin ei, se kysy et saako se jotain muuta (en muista mitä) ja sanoin vaan ei ja ei ja ei. Ja itkin silmistä mut samalla olin jotenki tunnoton.
Sit se sanoo et jostai tulee verta, ja et se on melkone turn off et pakko lopettaa. Istuttiin ylös. Se kysy et oonko okei, sanoin et en ole. Kysyin miksei se lopettanu ku käskin, ja se sano etten käyttäny turvasanaa. Mitä vitun turvasanaa, minä kysyin. Ja se vastaa jotain "parsakaali", toistan että parsakaali ja alan vaa nauramaa. Parsakaali. Itketti. Sanoin ettei se kertonu et meil on joku semmone ja se sano et varmasti kerto. Mut se ei ollut edes pahoillaan, se valehteli se paska.
Sit se kysy et otanko poskee ja sanoin jossain ihmeen mielenvimmassa "en perkeleessä" sijasta et en ilman kortsua, sit se sano et toi on iha typerää ja antaa olla sitte. Sit vielä kysyin että oletko varma. Se sano et se oli.
-
Se katos jonneki, suihkuun kai, mutta en muista koko siitä ajasta mitään ku se meni pois. Muistan vaa et se ilmesty jostai ja sano et mee suihkuu ja käyää nukkumaa. Se vei miut sinne, laitto hanat päälle ja seisoin sen käsilukon kanssa siel suihkun alla enkä voinu ees pestä itteeni ku en päässy irti enkä jaksanut ees yrittää. Tapahtunu oli jo tapahtunu. Oli jotenki etäinen olo. Se tuli avaamaa sen lukon ja sano et tuu sit sänkyy. Mie pesin itteni iha ku mitää ei ois tapahtunu, rauhallisena, sit menin alasti sinne sänkyy ja sammuin ku lyhty.
Heräsin aamulla alasti ja en aluks tajunnu et missä olin. Sit näin sen siinä vieressä ja tajusin ja joteki möyräs mahassa. Mietin vaan etta haluan pois ja äkkiä ja huomaamatta. S käväsi mielessä vaikkei meillä suhdetta vielä sillon ollutkaan. Hiivin sängystä, keräsin vaatteet. Näin sen paddlen ja käsilukon siellä tyhjän huoneen sängyllä. Laitoin ne sukkahousut jalkaan ja niis oli isoja reikiä ku se repi ne, ja ne kengät oli kipeet jaloissa. Seikkailin alakertaan ja varastin sen purkat pöydältä. Mietin päässäni "that's for fucking me in the ass vitun paska".
En saanu ulko-ovea auki, räpelsin sen kanssa ja kuulin et se tulee alakertaan. Käännyin ympäri ja se oli portaissa ilman paitaa ja sano että oon sit noi vaa lähdössä, toi on tosi törkeetä. En ollu uskoa. Sanoin et minulla on nälkä ja pitää mennä kotiin, sori mut on pakko. Sit kysyin et missä tää paikka olikaan, se selitti vihasena. Se käveli alas ja sano et toi on tosi törkeetä. Avas oven ja katto joteki oudosti. Sanoin et sori mut on pakko mennä. Se tuijotti minua ovelta ja hymyilin ja menin.
En tajunnu mitä oli tapahtunut ennenku aloin kertoa siitä kavereille Facebookissa ja mesessä sun muissa, niiku olin kaikista tapahtumista kertonu. Minut oli raiskattu. Tuli ihan järkyttävä olo.
En meinannu saada unta ja tunsin miten se ahdistus synty ekaa kertaa, semmone jäytävä tunne jossain sydämen alapuolella. Se oli kun kupla jossai sisällä täynnä niitä muistoja siitä yöstä. Miten ne paisu ja paisu yö yöltä ja päivä kerrallaan. Olin kun toisessa maailmassa.
Töissä vaan tuijotin tyhjästi mitä tahansa teinkään, keskittyminen oli aina 100 prosenttia mutta niin konemaista ja aina ku tuli hetken hiljasuus ni kuulin omat itkuni ja tunsin mite se hakkas minua. Perse oli mustelmilla ja rinta, ja kotona seisoin itkien peilin edessä ja katoin niitä ja tunsin oloni nii hyväksikäytetyksi ja pilatuksi. Ihmiset kysy miten viikonloppu meni ja kohautin olkapäitä että ihan jees. Sanoin komeelle työkaverille ettet tainnu olla siellä baarissa ja se sano et juu, ei sitten mentykkää sinne, sori. Sanoin et ei se mittää, ens kerralla. Kertasin niitä tapahtumia ku kone, aina siitä tapaamisesta sinne hyvästelyyn asti varmaan kymmeniä kertoja pääni sisällä sen ekan viikon aikana.
Päivät yöt mietin sitä. Aloin pelätä kotona, kaikki varjot tuntu syöksyvän päälle ja kirjaimellisesti juoksin sänkyy ku pikkutyttö pakoon pimeää ja sielläki ahisti. Kuvittelin että se oli paikalla, siellä talossa. Tärisin, nytkähtelin silleen omituisesti. En tienny miten päin olisin, en osannu nukkua ja totta puhuakseni en edes muista paljon siitä ajasta. Muistan vaan että olin niin mielettömän väsyny aamuisin ja iltapäivisin ja join energiajuomia etten nukahtais, ja sitten taas iltaisin en uskaltanut nukkua.
Kerroin kaiken lopulta seuraavana tiistaina S:lle ja se sano kaikki ne asiat jotka sen oliski pitäny sanoa. Se on pahoillaan. Se ei ollu minun syy, ei millään tavalla. Oletko ilmottanu poliisille, en. Aiotko, en tiedä. Ota aikas ja päätä ja minä autan sinua.
Se oli eka kerta kun S sanoi että se pitää minusta huolta, suojelee minua. Auttaa minua. Minä en ollut yksin. Se kysy että haluanko sen tulevan yöksi, sanoin että kiltti tule.
Oon tärissy sen vieressä nukkuessa varmaan joka yö, kunnes toissayönä sen vieressä olin niin rauhallinen. En tärissyt. Jostain syystä kun nukun yksin, ei tunnu siltä et tärisyttäis ellei oo tosi huono ilta. Ehkä se, et jäin sen raiskaajan viereen nukkumaan vaikuttaa siihen. Ei me sylikkäin tai ees toistemme lähellä nukuttu, mutta silti samassa sängyssä ja sieltä heräsin.
Ja nyt olen päättänyt ottaa tätä asiaa sarvista kiinni ja katsoa silmiin. En voi enää paeta. Menneisyys ei mene pois. Minun pitää pysähtyä, kattoa sitä pelkäämättä ja sitte kääntää nokka kohti tulevaa, mutta en voi kuvitella liikkuvani mihinkään jos vaan katson jatkuvasti taakse olan yli. Minun pitää oppia tuntemaan se hirviö siellä takana että pystyn kääntämään sille selkäni eikä se enää hyökkää.
Siitä on nyt puoli vuotta eikä päivääkään ole kulunut etten olisi sitä ajatellut.
Joka päivä, jollain tavalla.
Kommentit