S pitää omasta ajastaan. Minä pidin siitä Suomessa asuessani mutta täällä tuntuu ettei sitä osaa oikeen sietää, ainakaan tossa kämpässä jossa nyt asun nelikymppisen äidin ja 16-vuotiaan tyttären kanssa. Tykkään huoneestani jollain tavalla mutta onhan se ahdas, toisaalta vuokra on naurettava ja laskuja en maksa kun en siellä ikinä ole. Tavallaan se on minulle vaan varasto tavaroille, semmonen tankkaus/varusteidenvaihtopaikka. Mikä on sinänsä surullista.
Tuntuu ettei oikein ole omaa kotia. Suomessa äiti on muuttanut uuteen kämppään asunnosta jossa kasvoin ja koin kaiken nuorena, täällä taas en koskaan ole paikassa josta maksan vuokraa ja paikat, joissa olen mutta joista en maksa eivät aina ole avoinna minulle. Missä tahansa menen ni ei oo sitä yhtä tukikohtaa johon aina palaisin vaan se on joko S:n luokse, parhaan työkaverini luokse tai sitte kotii. Ja aina kannan koko elämääni mukana ku ei tiedä mihin päädyn yöks seuraavana yönä. Mutta en jotenki tykkää olla siellä omassa huoneessa. Vietän niin paljon aikaa ulkona kahviloissa/katedraalin pihalla muiden ihmisten keskellä ku vaan voin ennenku menen kotiin. Siellä käy ahistamaan ja masentamaan, eikä niillä oo ees telkkaria ja ne on aina kotona ni en joteki osaa rentoutua. Oon miettiny että ehkä pitäis muuttaa johonki tosi pieneen yksiöön yksin, mut se maksais taas sit enemmän ja rahaa yrittäsin säästää..
Toisaalta haluaisin muuttaa S:n luokse, se asuu monen muun ihanan ihmisen kanssa tosi isossa talossa ja jokasella on oma huone. Ja ne on kaikki niin mukavia ja yleensä aina on joku kotona.. mikä sinänsä ois mukavaa. Mut sit taas en tiedä miten se käytännössä toimis, pitäs hankkia isompi sänky ja mahduttaa minun tavarat jonnekkii.. S sanoo et se ei luultavasti pitäis siitä, ku se tosiaan osaa nauttia omasta ajastaan ja on kuulemma aina ollu semmone. Minä taas en millään saa tarpeekseni sen seurasta. Se taas pistää miettimään tulevaa, tuleeko se ikinä olemaan valmis asumaan yhdessä. Kauanko minä jaksan tätä paikasta toiseen ajelehtelua.

Tänään S sanoi ettei yleensä ole tykännyt olla parisuhteessa, mutta että minun kanssa on erilaista. Se tahtoo olla miun kanssa kauan tai pysyvästi, ja sitten pitää miettiä mitä teen tulevaisuudellani jos en palaakaan enää Suomeen.

En tahdo takaisin Suomeen. Tää maailma on avautunu miulle rajojen takana ja rakastan sitä.
Ja oon myös rakastunut tuohon mieheen ja en ole aivan varma tietääkö hän miten mielettömän paljon häntä rakastan. S tykkää juoda kunnolla kun juo, pullon vodkaa, ja olen huolissani miten kauan hänen elimistönsä sitä jaksaa. Tai kauanko minä jaksan kattoa sitä, alkoholisti-isäni jättämien tunteiden takia. Tänään mainitsin hänelle siitä ja S alkoi selittää miten hän ei halua elää satavuotiaaksi, vaan pitää hauskaa tänään koska tulevaisuus on länsimaissa synkkä ja ei ole ketään joka jäisi hänestä huolehtimaan.
Minusta tuntui pahalta enkä osannut sanoa mitään.
Mie olen rakastunut siuhun nyt, ja en halua että vaan yhtäkkiä kesken kaiken katoat ja minä jään rannalle seisomaan ja tuntemaan oman yksinäisen tyhjyyteni.
Juuri kun löysin jotain näin sanoinkuvaamattoman ihanaa toisen ihmisen kanssa. En ole koskaan ennen rakastanut ja tuntuu ettei tämä tunne tule koskaan kuolemaan vaikka elämä veisikin meidät eri suuntiin ja intohimo kuolisi. S on minun tuki ja turva ja lämpö ja syli.. Sydämeen sattuu kun mietin elämää ilman häntä ja niitä sinisiä silmiä ja hymyä joka aina sytyttää kipinän minussa ja tunnen että rakastan.
Ei miulla olis mitään tarkoitusta. Kaikki olis pimeässä taas.