Kaikki oli ihanaa taas muutaman viikon. S alkoi taas olee niinkun ennen, pari hetkeä ku se tuli tapaamaan perhettäni. Kaikki rakasti sitä.

Eile selvitin että S on lähetellyt hyvin vihjailevia viestejä tytöille, jotka asuu siinä kaupungissa jossa se opiskeli ja vierailee. Että oli tosissaan sylitanssin haluamisesta ja mennään joku päivä shoppaamaan alusvaatteita. Oi sinulla on isoimmat rinnat jotka oon nähny. Toivottavasti tavataan taas pian xxxx

Mie luulin että se rakastaa miuta.
Jos rakastaa toista. Niin ei haluta ketään muuta, tai jos halutaan ni sit pysytään kaukana niistä.
Sydän hakkas kello neljään asti kun makasin sängyssä sen vieressä yön. Sanoin sille et ens kerralla ku menee tapaamaan kavereitaan ni pitää huolta että alusvaateliikkeet on auki. Ei se mitään myöntäny mut pyys anteeks mut en kuullu tai nähny siinä mitään vilpitöntä. Sano et se oli vaan vitsi sen kavereiden kesken joka oli aikanaan hauskaa, mut jos se olis ollu, se olis sanonu sen samantien. Eikä olis kieltäny sitä viime tippaan asti ku mikäki vitun päättelykyvytön idiootti.

I thought we were in love.
Miun sydän särky.

Joo. Lääkäri määräs Citalopramia siksi aikaa kunnes pääsen terapiaan, sano että tuu parin viikon päästä ni tarkastetaa meno mut en varannu aikaa. En halunnu. Halusin ne pillerit vaan pois. Kaikki meni niin tasaiseksi, semmoseks turraksi hunnuksi, mikään ei tuntunu miltään. Makasin vaan ihanat kesäset päivät sängyssä.
Siksipä päätin eräs ihana ilta kun S oli ikävä ottaa kaikki loput pillerit kerralla ja juoda tequilaa päälle. Ei tuntunu hyvältä mutta toisaalta tiesin ettei se hengenvaarallistakaan sillä annoksella ollut.
Se hetki ku kädessä oli pillereitä ja sitä vaan laittaa ne kaikki suuhun.

Viime aikoina on jotenkin lisääntyvästi tuntunu semmosta kauheeta tarvetta sekottaa pää jollakin.
Miksei tää mielisairaus vaan mene pois. Se raiskaus on jo vanha juttu.
Heräisinpä.

Lääkäri on nyt hankittu hienoisen säätämisen jälkeen, ja ylihuomenna ois sitte kymmeneltä aika tohtorisedälle tai -tädille.
Pelottaa, mutta oon viimepäivinä mennyt niin turraksi ja väsyneeksi ettei jaksa edes jännittää.
Menen sinne kymmeneksi minuutiksi. Sanon: "Hei, juttu on nyt tämä että miut raiskattiin puol vuotta sitten ja en oo vieläkään päässyt terapiaan, mutta ne ihmiset siellä tukikeskuksessa sanoi että hanki lääkäri ja pyydä lähete aikaisemmin jos tuntuu että alkaa olla liikaa. Nyt alkaa tuntua siltä. Se vaikuttaa parisuhteeseeni ja ahdistus alkaa häiritä jokapäiväistä elämääni. Suurin ongelma on se etten jaksa enää."

Miten sitä voi toiselle selittää kuinka paljon sattuu ja kuinka vaikea on mennä päivästä toiseen? Ei sitä voi selittää ellei se ihminen tiedä miltä se tuntuu. Ja toisaalta päivästä toiseen meneminen on niin pirun helppoa ja tunnotonta, ettei siinä ole järkeä.
Tänään on ollut taas sellainen olo etten jaksa mitään. Työkaverit ja asiakkaat rasittaa, enkä jaksa edes murehtia sitä haluaako S nähdä vai ei. Ja kun hän haluaa nähdä, en ryntää pää kolmantena jalkana vaan sanon että oikeastaan olen väsynyt enkä jaksa ja mieliala melko matalalla. Eikä edes harmita. Haluaisin vaan nukahtaa johonkin harmaaseen.

S heräsi yksi aamu vihaisena koska olin liikkunut yöllä paljon, ja hänellä on nukkumisvaikeuksia. Siinä se meuhkasi aamulla pienestäkin liikkeestä kunnes säntäsi ulos huoneesta pidemmäksi aikaa, jolloin aloin itse itkua vääntäen pukea vaatetta ylle ja valmistautua häipymään töihin. Hän ei ole henkisesti se tervein ihminen itsekään, ja uni on asia joka hänellä oireilee melko herkästi. Noh, riidat sovittuna muttei unohdettuna sitten uusiin päiviin, mutta vieläkin herään tasan kuudelta (jolloin hän heräsi) enkä saa enää unta. Raivostuttavaa, ja nyt hän posottaa menemään kuin tukki.

S on ollut omituinen ja pelottaa kuinka meidän käy. Rakastan häntä niin paljon etten osaisi edes kuvitella meidän eroa, mutta toisaalta en ole onnellinen parisuhteessa jossa nähdään kolme kertaa viikossa ja joka viikonloppu ryypätään. En tahdo alkoholia enää samalla tavalla osaksi elämääni, niin kuin se lapsuudessani oli. Isä aina humalassa, petti lupaukset ja minä petyin häneen monta monta kertaa. En jaksa sitä enää, etenkään tässä tilanteessa jossa nyt olen.

Mutta rakastan. Miten sille muka voisi kääntää selkänsä noin vaan, kun muutama asia tuottaa pettymyksen. Miten se voisi kumota sen, miten hyvältä hänen lämpönsä saa minut tuntemaan tai kuinka jokainen hänen rakastava sanansa merkitsee niin paljon. On vaikea löytää mitään sen voimakkaampaa.

Poikaystävä tahtoo omaa aikaa. Ongelmani alkavat olla liikaa hänelle, minun pitäisi mennä lääkäriin ja saada lähete terapiaan nopeammin kuin niin monen muun siinä kuuden kuukauden jonossa.
Kuinka moni nainen tässä ja muissa maissa joutuu odottamaan ammattiapua kuusi perkeleen kuukautta. Varmaan sadat tuhannet, ja niin moni ei koskaan hakeudu terapiaan. Minä olen ollut tämän ajan täysin sumussa. Kerran heräsin aamulla ja kaikki tuntui paremmalta, mutta sitten vajosin hiljalleen taas muutaman viikon päästä.

Se täti siellä jossain (jonne minun piti mennä puhumaan ja päättämään teenkö raiskausilmoituksen vai en) sanoi että avun kuuluisi tulla raiskatulle viimeistään kahden viikon sisään.

Kuusi kuukautta.
Kuusi helvetillistä, paskaa kuukautta.
Tahdon pois. Haluan huumeita ja pois.
Joko S:n tähän vierelleni useammin kuin parina päivänä viikossa, tai sitten huumeita.
Välillä tuntuu että tämä oli sitten tässä, antaa palaa.