Tuntuu vähän että kirjotan tänne nyt kaiken ihan häpeilemättä mutta menköön. Ei minua kukaan tunne.

Olen aina ollut kiinnostunut vallasta ja voimasta. Olen teini-ikäisestä asti (sen jälkeen kun viimein irtauduin narsistisia piirteitä heijastelevasta monen, monen vuoden ystävästä) nähnyt ihmisten välillä vallitsevan hierarkian. Yksi johtaa ja toiset seuraa, ja vaikka alliansseja syntyisi, niissä on aina sitä sarvienkalistelua ja lopulta on vain yksi joka vie. Minä antaudun helpolla ja mielelläni, minulle turvallisuudentunne tulee siitä että maailma ympärilläni pyörii tietyllä tavalla ja voin vain seurata ja nauttia tuulenpuuskista. Tietenkin oman moraalini ja arvomaailmani mukaan, en ole tahdoton lammas mutta useimmiten tyydyn siihen hiljaisen rooliin, jos esitetty idea tai ihminen on johdonmukainen ja mielestäni oikein. Jos ei, silloin kokeilen rajojani haastamalla niitä alfaihmisiä ja jos heillä on noussut kusi päähän he nauravat minut pois ja en enää näe heitä kuten ennen. Jos he taas ovat järkeviä, he kuuntelevat minua ansaitsemallani kunnioituksella.

Itse yleensä olen aina hakeutunut sinne pohjalle jotten joutuisi vastuuseen asioista jotka teen tietämättäni väärin ja joista minua sitten soimataan ja pilkataan, tai niin pääni sisällä tapahtuu. Olen aina ystävällinen ja teen niin kuin pyydetään, nauran loukkaukset pois ja yritän olla jollain tavalla lempeän piittaamaton. Tavallaan niin kuin vanha väsynyt lehmä joka ei enää jaksa huiskia paarmoja irti nahastaan ja aina kävelee joukon perällä koska ei viitsi tuppautua. Tavallaan tuntuu että olen siellä siksi, että voin tarkkailla laumaa ja en ole kontrollissa, mutta minulla on tarkkailijan, vartijan näköyhteys kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu. Olen aina ahdistunut takanani kävelevistä ihmisistä, luultavasti koska en sisimmässäni luota - vaikka melko naiivi kai olen vieläkin.
No joka tapauksessa, tämän hierarkiahavahtuminen ja vallan kiehtominen tietenkin ulottuu makuuhuoneeseen. Ennen raiskaustani pidin sadomasokismia ja toisen armoille täyttä antautumista erittäin kiehtovina asioina. Kiinnostukseni näihin asioihin ei ole kadonnut, mutta nykyään ne tuovat mieleeni liian paljon ajatuksia joita vastaan olen viimeiset puolisen vuotta taistellut. Se väkisin alistaminen, hyväksikäyttö, paskan piittaaminen minun sanastani hänen sanaansa vastaan. Itsekäs nauttiminen ja minun tuhoamiseni. Oma-arvontuntoni polttaminen. Itsekunnioitukseni murhaaminen.
S:n kanssa ei ole koskaan ollut sängyssä tylsää, ja nautin hänen kontrolloivasta tavastaan käsitellä minua. Koskaan näinä aikaisempina kuukausina en ole ajatellut raiskaukseen liittyviä asioita kun olen harrastanut seksiä hänen kanssaan, mutta viime aikoina on ollut vaikeaa työntää se konsepti pois päästäni. Ehkä se on siksi, että hän tykkää olla raju kasvojenläpsimiseen ja melko tiukkaan tukistamiseen saakka. En ole enää osannut nauttia siitä. Totta puhuakseni se on alkanut pelottaa, ärsyttää minua. Kerran läpsäisin häntä takaisin. Jotenkin niinä hetkinä tulee niin eläimellinen olo, raivostuminen vain kuohahtaa hetken ja sitten laimenee joka hengenvedolla. Mutta se on sitä raivoa jota olen padonnut sisääni minun raiskaajaani vastaan, ei S:ää.

Haluan niin kovasti olla hänelle se täydellinen, vaikka toisinaan hän tuntuu niin puolitäydeltä minulle. Siksi varmaan kuvittelin olevani valmis kokeilemaan anaalia (ensi kertaa elämässäni minun suostumuksellani). Ei se sattunut millään tavalla, mutta tajusin vain etten ollut valmis siihen tunteeseen. Jos minulla olisi ollut positiivisia kokemuksia siitä ennen raiskaustani, ehkä se olisi yhtä helppoa kuin tavallinen seksi. Mutta en pääse eroon siitä ensimmäisestä fyysisestä muistosta, johon sitten kietoutuu koko muu olemukseni. Jähmetyin, vaikka oltiinkin kasvokkain ja hän varmisteli että olen kunnossa. Tietenkin minä sanoin että kaikki on hyvin, kun näin miten hyvältä hänestä tuntui.

Kuka tahansa tätä lukee, jos kukaan, älä tee mitään raiskauksen jälkeen ellet ole täysin, täysin vakaa ja varma siitä että se ei laukaise sisälläsi yhtään miinaa. Pelottaa, pilasinko jotain nyt. Jos alan nähdä S:n vain toisena hyväksikäyttäjänä vaikka hän on kaukana siitä. Olen antanut kaikkeen luvan, mitä olemme tehneet eikä hän koskaan painosta ja aina varmistaa että kaikki on kunnossa. Hän on enkelini mutta en osaa itse suojella itseäni, vaikka pitäisi. Pyysin lopulta S:ää lopettamaan kun hän kysyi toistuvasti että haluanko lopettaa, ja en enää voinut vakuutella. Sanoin vain "now", ja hän kysyi "no?", ja vastasin "now, no." ja hän lopetti. Oli outo olo. Jotenkin häkeltynyt vain, nähdessäni miten paljon hän piti siitä samalla kun minun sisälläni kyti uusi tunnemyrsky.
Mutta en ollut valmis. Kaiketi seuraavana päivänä siitä ahdistuin melko paljon kun säädettiin jotain taas ja S oli raju.
Kun se oli ohi istuin sängyn reunalla ja kävi itkettämään, enkä tiennyt miksi. Olin ottanut taas suihin pyytämättä mitään takaisin koska minun on vaikea (tuntuu mahdottomalta) laueta hänen kanssaan tai ylipäätänsä kenenkään kanssa luottamusongelmieni takia. Joka tapauksessa hän oli ollut taas kovakourainen ja kesken kaiken muistot taas heräsivät, ja yritin työntä niitä pois kunnes hän sitten tuli ja minuun jäi se ontto olo.
Kun aloin itkeä, näin että hänellä oli kamala olo ja kyyneliä silmissä, koska hän kai arvasi miksi minä itkin. Ja hänellä oli syylliset silmät, anteeksipyytävät silmät, mutta minä en syyttänyt häntä eikä hän olisi antanut minun syyttää itseään koska itse aina vakuuttelen että kaikki on hyvin kunnes itku murtuu läpi. Mutta sitten hän taas sai minut nauramaan niin kuin aina.

Pakko kertoa hänelle mitä tunnen. Minun sisällä tapahtuu niin paljon joka ikinen päivä etten edes itse pysy perässä, mutta haluan että hän oppisi ymmärtämään minua. Vaikka hän on oppinut jo paljon. Kyse on taas siitä, että antaudun kokonaan.. se on niin vaikeaa, on aina ollut ja nyt entistä enemmän niin.